torstai 2. lokakuuta 2014

Ihan oma itsensä

Tänään se kolahti, tuo mun pieni murupullani on ihan oma itsenäinen yksilönsä. Ihan päivänselvyys? No niin minäkin ajattelin, kunnes nyt ihan todella sen tajusin..


Tämä aamu ei ollut ihan mun. L:n aamutoimet ja puurot vielä meni hienosti, mutta siinäpä se. Oma aamiainen meni kitisevän neidin roikkuessa lahkeessa ja keittiö oli kuin pommin jäljiltä. Sain eilis iltana ihanalta siskoltani suppilovahveroita ja ne oli tarkoitus saada aamulla laitettua valmiiksi ja pakkaseen. L oli tästäkin ilmeisen eri mieltä, koska koko tuon ajan neiti oli tihutöissä..repimässä lehtiä, availemassa kaappeja, tunkemassa koiran ruokakuppia suuhun ja ihan uusimpana, kiskomassa uunin alla sokkelissa olevaa tuuletusritilää irti. Suppilot pitäisi jo ottaa pannulta ja tilaakaan ei ollut tarpeeksi työpöydällä..ja samalla piti vielä neitiä komentaa. Alkoi jo mennä hermot ja äänikin nousi. Hätäpäissäni koitin tehdä lisää tilaa työpöydälle, kun siirsin vedenkeitintä vähän huolimattomasti ja lähes täynnä olevan kannu tietysti kaatui ja vettä oli jokapaikassa..ja neiti yritti vielä päästä sinne läträämään muiden hommiensa ohella. Se oli se niin sanottu viimeinen oljenkorsi ja itkuhan siinä pääsi. Ärsytti, otti päähän, kiukutti ja samalla oli niin huono omatunto, että olin L:llekin suuttunut.



No, siivosin jäljet ja loput sienetkin saatiin paistettua. Samalla sitä myös itse rauhouttui ja piti pyytää neidiltä anteeksi ja sain ihana sovintopusun <3 Sieniasoilla soittelin omalle äidille ja samalla tuli sanottua, kuinka tuli kauhea "huono äiti-fiilis". Äitillä oli viisaita sanoja, kaikilla välillä menee hermo ja sehän on ihan normaalia. On myös ihan normaalia, että neiti nyt kokeilee niitä rajoja ja huolestuttavampaa olisi, jos ei niin ollenkaan tekisi. Taidan olla liian tottunut koiran kanssa elämiseen, joka aina kieltäessä tottelee :D

Äiti myös sanoi, että L:n on tärkeää saada kiukutella ja nähdä aikuisten näyttävän erilaisia tunteita ja huomata, että siitä huolimatta kaikki pysyy ennallaan ja häntä edelleen hirmuisesti rakastetaan. Ja on sillä vanhempien suuttumisellakin paikkansa, jos itselle ei koskaan olisi suututtu, niin olisiko koskaan kunnolla oppinut sitä oikeaa ja väärää? Samalla äiti muistutti meidän aikoinaan käymistä taisteluista ja käski varautumaan siihen, kun ensimmäistä kertaa L haukkuu äidin tyhmäksi. Koska tosiaan, L on tässä maailmassa ihan itseään varten, ei äitiä, eikä ketään muutakaan. Meidän tehtävä on nyt vain antaa ne parhaat mahdolliset eväät siihen omaan elämään, jotta meidänkin murupullasta kasvaa hyvän itsetunnon omaava, ihana ja pärjäävä nuorinainen.

Itkuhan siinä taas pääsi, kun suljin puhelimen, mutta tälle kertaa ihan toisenlaisia kyyneleitä, onnen ja häkellyksen. Kun asia, jonka jo luulin tietäväni, ihan tosissaan minulle selvisi. Jonain päivänä L ihan tosiaan onkin aikuinen, muuttaa pois ja pärjää omillaan.

Tuohon on onneksi vielä toosi pitkä aika, joten nyt osaan taas paremmin nauttia näistä ihanista pienistä hetkistä tuon hiekkaa syövän, äittää huutelevan neitosen kanssa <3

Muistakaa siis oikeasti nauttia niistä elämän pienistä hetkistä, ne eivät ole ikuisia :)






2 kommenttia :

  1. Voi kuule, minä olen karjunut meidän uhmaikäiselle naama punaisena kun joku kielto ei ole mennyt sadatta kertaa perille normaalilla äänellä. Tottakai siitä tulee huono omatunto, varsinkin nyt raskaana ollessa pinna palaa herkästi (hormoneja voi aina syyttää ;)). Tärkeää on mielestäni juurikin selittää lapselle ikätasoon sopivalla tavalla miksi äiti suuttui/itki ym. Minunkin mielestä on tärkeää näyttää kaikki tunteet avoimesti, eikä esimerkiksi piilotella itkuaan, jolloin lapsikin ymmärtää että kaikkien tunteiden näyttäminen on sallittua :)

    Minullekin lävähti viime viikonloppuna päin näköä se todellisuus, että poju väistämättä itsenäistyy joku päivä. Sitä kohti mennään päivä päivältä... Muista, että täydellisyys ei tarkoita peilityyniä tunteita! <3

    VastaaPoista