maanantai 8. kesäkuuta 2015

Tänään olin huono äiti



L on aina ollut äärimmäisen kiltti lapsi. Toki aika vilkas ja temperamenttinenkin, mutta sellainen perus kiltti. Myös jo vauvana, juurikaan ns. turhia itkuja ei ollut. Moni sanoisikin, että olemme päässeet aika helpolla. Niinkuin ehkä olemmekin. Mutta välillä voi tulla yllätyksiä.

Meillä myös mennään tosi kiltisti nukkumaan. Iltapesut ja pisut, sänkyyn ja puput kainaloon, pusut ja vielä hyvänyön vilkutus. Tänään kuitenkin kävi ihan toisin ja se pääsi itsenikin yllättämään.

Olimme iltatoimet tehneet ja vein neidin normaalisti nukkumaan, mutta sieltä alkoikin kuulua itkua. Menin katsomaan, L rauhoittui heti, joten uudestaan peitto päälle ja hei hei. Kuului kuitenkin uudestaan itku ja sitten ei enää muu auttanutkaan, kuin päästä syliin. Sitten (näin jälkikäteen ehkä se kohta, missä ammuin itseäni nilkkaan) päätin napata neidin sylissä mukaan ja palasin olkkariin katsomaan televisiota ajatuksena, että neiti varmaan nukahtaa hetimiten syliin, että kerrankos sitä. Meinasikin nukahtaa, mutta ei sitten kuitenkaan..kuitenkin ihan rauhallisen ja iloisen neidin päätin viedä takaisin sänkyyn ja siitähän se ilo sitten repesi. 

Sydäntä raastava itku joka kerta, kun ovesta lähti. Heti kun sängyn laidalle palasi, kaikki oli taas hyvin. Tätä jumppaa jatkettiinkin sitten jonkinaikaa, mutta kun ei niin ei..pyydettin syliin, laitoin pupuja kainaloon ja päätä tyynyyn, mutta ei. Sitten jo sanottiinkin, että ”pipi” ja ajattelin, että nyt onkin oikeasti joku hätä. Neiti epämääräisesti osoitteli vaipan reunaa ja masua. Seuraavaksi pipi olikin sitten sormessa (missä ei siis mitään ollut) ja tajusin, että neitihän ihan sumeilematta vedättää äitiä :D No, puhallettiin kuitenkin taikapuhallukset ja taas uudestaan pääätä tyynyyn. Mutta ei..alkoi vielä kovempi itku, kun huoneesta poistui. Pyydettiin syliin, mutta hetken sylissä olon jälkeen taas osoiteltiin sänkyä, mutta sängystä taas älyttömän itkun kanssa heti takaisin syliin. Mikään ei ollut hyvin..tätä sitten jatkuikin toista tuntia ja itsellä oli yksinkertaisesti olo, että teki mieli vain painua ovesta pihalle ja huutaa hetki. Meni hermot. Jossain kohtaa soitin jo omallekin äidille, että mitä ihmettä teen, tulen hulluksi! Äitihin tietysti vain koitti rauhoittaa, että nyt vain itse ihan rauhassa, niin kyllä se lapsikin rauhoittuu. Ja pitihän siinä äidillekin vielä kiukustua.. Minkä jälkeen kuitenkin hoksasin jotain aika tärkeää. 

Miksi omalle äidille on niin ”helppo” suuttua? Niinhän se menee, että niille läheisimmille kiukutellaan ja äitihän on aina se, jolle voit vaikka kuinka kiukutella ja suuttua, mutta aina tiedät, että äiti on siinä, lohduttaa, antaa anteeksi ja rakastaa hirmuisesti. Niin, minähän olen nyt itse se äiti. Se, kenelle L:n on lupa kiukutella ja kenelle varmasti uskaltaa suuttua tietäen, ettei äiti silti ole mihinkään lähdössä. Se joka opettaa, että ihan koko tunteiden kirjolle on sijaa ja ne on lupa näyttää.

Puhelun jälkeen otinkin neidin vain hiljaa syliin ja kun olimme ihan rauhassa ja hiljaa, niin siihenhän toinen nukahti pian syliin. Ja itelle tuli itku. Istuin vielä pitkän aikaa L sylissä, kun en hennonnutkaan laittaa unissaan nyyhkivää tyttöä takaisin sänkyyn.

Itselle tuli tietysti tämän kaiken jälkeen huono omatunto, se varsin tuttu kaveri varmasti kaikille äideille. Olin ollut huono äiti. En olisi saanut itse hermostua ja olisi pitänyt käyttäytyä fiksummin ja aikuismaisemmin. 

Vai oliko se sittenkin ihan inhimillistä? Ehkä sitä pitäisi opetalla päästämään myös itsensä vähän helpommalla välillä.

Tästä kuitenkin taas vähän viisaampana eteenpäin, ehkä ne omatkin hermot vähän harjoittuvat..uhmaikää odotellessa! :D

Hyvää yötä. (Taidan mennä vielä hetkeksi nukkuvaa neitiä katselemaan <3 )

maanantai 16. helmikuuta 2015

Taas täällä!

Blogi on viettänyt koko alkuvuoden hiljaiseloa, useammastakin syystä..minähän palasin töihin jo syyskuussa, mutta olin vain sen 2pvä/vko toimistolla. Järjestely oli mitä ihanin, mutta omalta osaltaan kuormittava, koska töitä olisi ollut niin paljon enemmän..nyt helmikuun alusta minun oli tarkoitus palata kokopäiväisesti töihin, mutta muutettiin järjestelyä vielä niin, että teen nyt toistaiseksi 4pvä/vko ja L:n hoitoviikko tätä myöten lyhentyy yhdellä päivällä, mahtavaa! Uudessa arjessa on siis ollut aika kiirusta ja totuttelemista, varsinkin kun mies oli taas alkuviikosta pari viikkoa työmatkalla, niin juuri sitä ylimääräistä omaa aikaa ei ole jäänyt. Samalla oli hyvää aikaa miettiä, haluanko jatkaa blogin kirjoitusta..tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tämä on mitä mainioin paikka tallettaa minin ensi vuosien tapahtumat ja toivottavasti tästä on siis joskus myöhemminkin vielä iloa!

Helmikuun alusta siis myös neidin elämä muuttui, kun perhepäivähoitaja tuli mukaan kuvioihin. Ennen varsinaista aloitusta käytiin muutamana kertana tutustumassa. Ensin vain pihalla ja sitten L jäikin jo pariksi tunniksi leikkimään heidän kotiinsa. Ensimmäiset varsinaiset hoitopäivät pidettiin vähän lyhempinä ja ainakin tähän asti kaikki on mennyt enenemmän kuin hienosti! Neiti on kyllä niin reipas, touhukas ja sosiaalinen tyttö, että osasihan tätä oikeastaan odottaa :) Hoitopaikassa on kaksi muuta tyttöä, hoitajan oma neiti, puoli vuotta nuorempi sekä toinen puolivuotta vanhempi hoitolapsi. Tytöt ovat tuntuneet viihtyvän hienosti yhdessä ja L on erityisen rakastanut perheen kultaiseennoutajaan.

Tänne siis kuuluu oikein hyvää ja kuulumisiakin alkaa tulla taas useammin :) Itselläkin on edessä vähän urakkaa, kun pitää käydä lueskelmassa toisten blogeja pitkältä ajalta..tässä kun on jäänyt vallan sekin välistä!

Aurinkoista viikkoa :)