L on aina ollut äärimmäisen kiltti lapsi. Toki aika
vilkas ja temperamenttinenkin, mutta sellainen perus kiltti. Myös jo vauvana,
juurikaan ns. turhia itkuja ei ollut. Moni sanoisikin, että olemme päässeet
aika helpolla. Niinkuin ehkä olemmekin. Mutta välillä voi tulla yllätyksiä.
Meillä myös mennään tosi kiltisti nukkumaan. Iltapesut ja
pisut, sänkyyn ja puput kainaloon, pusut ja vielä hyvänyön vilkutus. Tänään
kuitenkin kävi ihan toisin ja se pääsi itsenikin yllättämään.
Olimme iltatoimet tehneet ja vein neidin normaalisti nukkumaan, mutta
sieltä alkoikin kuulua itkua. Menin katsomaan, L rauhoittui heti, joten
uudestaan peitto päälle ja hei hei. Kuului kuitenkin uudestaan itku ja sitten
ei enää muu auttanutkaan, kuin päästä syliin. Sitten (näin jälkikäteen ehkä se
kohta, missä ammuin itseäni nilkkaan) päätin napata neidin sylissä mukaan ja
palasin olkkariin katsomaan televisiota ajatuksena, että neiti varmaan nukahtaa
hetimiten syliin, että kerrankos sitä. Meinasikin nukahtaa, mutta ei sitten
kuitenkaan..kuitenkin ihan rauhallisen ja iloisen neidin päätin viedä takaisin
sänkyyn ja siitähän se ilo sitten repesi.
Sydäntä raastava itku joka kerta, kun ovesta lähti. Heti kun
sängyn laidalle palasi, kaikki oli taas hyvin. Tätä jumppaa jatkettiinkin
sitten jonkinaikaa, mutta kun ei niin ei..pyydettin syliin, laitoin pupuja
kainaloon ja päätä tyynyyn, mutta ei. Sitten jo sanottiinkin, että ”pipi” ja
ajattelin, että nyt onkin oikeasti joku hätä. Neiti epämääräisesti osoitteli
vaipan reunaa ja masua. Seuraavaksi pipi olikin sitten sormessa (missä ei siis
mitään ollut) ja tajusin, että neitihän ihan sumeilematta vedättää äitiä :D No,
puhallettiin kuitenkin taikapuhallukset ja taas uudestaan pääätä tyynyyn. Mutta
ei..alkoi vielä kovempi itku, kun huoneesta poistui. Pyydettiin syliin, mutta
hetken sylissä olon jälkeen taas osoiteltiin sänkyä, mutta sängystä taas
älyttömän itkun kanssa heti takaisin syliin. Mikään ei ollut hyvin..tätä sitten
jatkuikin toista tuntia ja itsellä oli yksinkertaisesti olo, että teki mieli
vain painua ovesta pihalle ja huutaa hetki. Meni hermot. Jossain kohtaa soitin
jo omallekin äidille, että mitä ihmettä teen, tulen hulluksi! Äitihin tietysti
vain koitti rauhoittaa, että nyt vain itse ihan rauhassa, niin kyllä se
lapsikin rauhoittuu. Ja pitihän siinä äidillekin vielä kiukustua.. Minkä
jälkeen kuitenkin hoksasin jotain aika tärkeää.
Miksi omalle äidille on niin ”helppo” suuttua? Niinhän se
menee, että niille läheisimmille kiukutellaan ja äitihän on aina se, jolle voit
vaikka kuinka kiukutella ja suuttua, mutta aina tiedät, että äiti on siinä,
lohduttaa, antaa anteeksi ja rakastaa hirmuisesti. Niin, minähän olen nyt itse
se äiti. Se, kenelle L:n on lupa kiukutella ja kenelle varmasti uskaltaa
suuttua tietäen, ettei äiti silti ole mihinkään lähdössä. Se joka opettaa, että
ihan koko tunteiden kirjolle on sijaa ja ne on lupa näyttää.
Puhelun jälkeen otinkin neidin vain hiljaa syliin ja kun
olimme ihan rauhassa ja hiljaa, niin siihenhän toinen nukahti pian syliin. Ja
itelle tuli itku. Istuin vielä pitkän aikaa L sylissä, kun en hennonnutkaan
laittaa unissaan nyyhkivää tyttöä takaisin sänkyyn.
Itselle tuli tietysti tämän kaiken jälkeen huono omatunto,
se varsin tuttu kaveri varmasti kaikille äideille. Olin ollut huono äiti. En
olisi saanut itse hermostua ja olisi pitänyt käyttäytyä fiksummin ja
aikuismaisemmin.
Vai oliko se sittenkin ihan inhimillistä? Ehkä sitä pitäisi
opetalla päästämään myös itsensä vähän helpommalla välillä.
Tästä kuitenkin taas vähän viisaampana eteenpäin, ehkä ne
omatkin hermot vähän harjoittuvat..uhmaikää odotellessa! :D
Hyvää yötä. (Taidan mennä vielä hetkeksi nukkuvaa neitiä
katselemaan <3 )
